Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä
Atena, 2024
”Voiko jossakin olla paikka, jossa ihmiset hymyilevät toisilleen muulloinkin kuin vain halutessaan jotakin. Ehkä jossain päin maailmaa kukkaistutuksia ei tallota, ikkunoita ei rikota vihanpuuskan sumentamana tai koulunkäynti voi johtaa parempaan elämään.”
Jokainen kirja, luettu tarina avaa uuden näkökulman.
Haikara kantaa siivillään ikuista murhetta. Anna Soudakovan kolmas romaani on koskettava kuvaus kahden sisaruksen elämästä Valko-Venäjällä, heidän tekemistään erilaisista valinnoistaan ja niiden seurauksista. Se kertoo sekä nykyajasta että kurottaa heidän sukunsa kautta historiaan. Veljen ja siskon tarina antaa äänen kokemuksille, joita diktatuurissa kohdataan. Se kysyy mieltä mielettömyyteen.
Romaani tutustuttaa Valko-Venäjän historiaan, maan tapoihin ja kulttuuriin, kieleenkin. Se kuvaa myös kaunistelematta sitä, millaista on elää ja kasvaa maassa, jossa sananvapautta rajoitetaan tälläkin hetkellä.
Haikara on Valko-Venäjän kansalliseläin. Romaanissa sitä kuvataan näin: ”Haikarahan on kuin itse Valko-Venäjä. Valkoinen vartaloltaan, punainen nokastaan ja jaloistaan, suojelee meitä suurilla valkoisilla siivillään, joilla kantaa samalla ikuista mustaa murhetta.”
Soudakovan kieli on kaunista. Se soljuu ja antaa tarinalle siivet.
Olin kuuntelemassa Soudakovaa viime syksynä. Hän puhui muun muassa lukemisen ja kirjoittamisen vaikutuksista identiteettiin. Mieleeni jäi erityisesti hänen nostamansa ajatus siitä, että kulttuuri on aina prosessi joka syntyy mielessä. Se kuvastaa hyvin myös Haikara levittää siipensä sisarusten tarinaa. Soudakova muistutti, että identiteetti syntyy aina vuorovaikutuksessa, jossa kieli on merkittävässä roolissa. Kirjailija, luovan kirjoittamisen opettaja Taija Tuominen on todennut: ”Me elämme kielessä, kieli antaa meille maailmoja.”
”Hän antaa ajan tehdä tehtävänsä. Hän huojuu tuulessa ja odottaa. Sitten maailma ympärillä hiljenee. Meri ei enää kuiskaa tarinoitaan, tuuli ei kahise, hälinä ympärillä vaikenee.”
Vastaa