Pihla Hintikka: Äidin oma Otava, 2024
Onko jokainen lapsi jonkun oma? Ajatuksia herättävä ja koskettava romaani äitiydestä, hoivasta, perhesiteistä ja lisääntymisoikeuskysymyksistä.
Teos on vahvasti yhteiskunnallinen ja se tutustutti minut anonyymiin synnyttämiseen, joka on edelleen mahdollista Ranskassa. Romaani on myös sukellus ranskalaiseen yhteiskuntaan, sen tapoihin ja luokkaeroihin sekä nykyaikaiseen orjuuteen.
Anonyymi synnyttäminen tuntui lukiessa jotenkin hätkähdyttävältä, miten on mahdollista, että tällaista voi laillisesti tehdä vielä ns. kehittyneissä maissa. Toisaalta se nostaa esiin myös iänikuinen kysymyksen siitä, saako nainen lopulta päättää omasta vartalostaan. Millaisessa tilanteessa naisella ei olisi oikeutta aborttiin? Kuka sen lopulta päättää?
Romaanissa muutaman naisen tarinat punoutuvat yhteen Pariisissa. Evan tarina tuo erityisesti esille valintojen merkitykset ja luokkaerot, luokkanousun – onko se lopulta täysin mahdollista vai tunteeko silti jos ei koko ajan niin ainakin hetkittäin siltä, että olisi väärässä paikassa. Ei osaa, ei pysty, ei halua.
Nadian tarina kosketti itseäni ehkä eniten. Nadia saapuu epämääräisen työnvälitysfirman avulla Moldovasta Pariisiin lastenhoitajaksi. Ja heti aluksi häneltä viedään passi. Myös muiden lastenhoitajien tarinoiden surulliset käänteet saivat aikaan vihaa lukiessani. Epäoikeudenmukaisuus, ihmiskauppa ja orjuus, mutta myös toiveikkuus siitä, että asioita voidaan myös muuttaa.
Teos nosti pintaan omia au pair -aikojen muistoja. Lontoo oli täynnä nannyja ja au paireja vuosituhannen vaihteessa. Nuorehkot naiset saapuivat Englantiin ympäri maailmaa. Omaan kokemukseeni vaikutti paljon se, että olin perheeni ensimmäinen au pair ja etenkin se, että perhe oli kaikin tavoin sydämellinen ja reilu.
Pidän tällaisista teoksissa, joissa on oikea juoni, joka sitoo tarinoita yhteen ja joka avaa oven uuteen maailmaan. Ranskalainen yhteiskunta ei ole itselle niin tuttu, ja erityisesti suomalaisen eli ulkomaalaisin silmin heijastettuna teos tuo siihen erilaista tarkkuutta.
Pidin todella paljon myös Hintikan erikoisteoksesta Hetken Pariisi on meidän, mutta Äidin oma vei minut eri tavalla mennessään. Vaikka tarinan puitteet ovat raskaat, kuvaa teos kauniisti ystävyyttä, naisten välistä solidaarisuutta, halua auttaa pyyteettömästi, ja sitä että tapahtui mitä tahansa jokainen on lopulta jonkun äidin oma.
”Naisia vaadittiin tekemään lapsia demografisista syistä, sillä lapsia haluttiin maksamaan tulevaisuuden veroja ja erityisesti suurten ikäluokkien eläkkeitä. Minäkin olin tietenkin nähnyt uudet huolestuttavan alhaiset syntyvyystilastot, mutta eivät naiset olleet valtiolle mitään valkeaa. Jos naiset eivät halunneet nykyään lapsia, syitä piti etsiä syvemmältä. Siksikin äitiyden ambivalentin kokemuksen piti kiinnostaa kaikkia, mutta valitettavasti naiset puhuivat siitä yhä edelleen lähinnä keskenään.”
Vastaa